Salilla kävijät tai juoksijat tuskin törmäävät kovin usein tilanteisiin, joissa suorituksen tekeminen todella herättäisi kauhun tai paniikin sekaisia tunteita. Etukäteen saattaa ehkä hirvittää ajatus suorituksen raskaudesta, mutta harvemmin se nyt suorastaan pelottaa. Tankkotanssi, kuten varmasti mikä hyvänsä akrobatialaji, on kuitenkin asia erikseen.
Voin sanoa suoraan ja asiaa sen kummemmin häpeilemättä, että kyllä mua välillä pelottaa. Oikeastaan aika useinkin.
Muistan vielä hyvin elävästi ensimmäisen inverttini. Ensin tuli yllätys siitä, että olin todella päässyt tangolle pää alaspäin. Heti perään tuli kauhu siitä, että todella olin tangolla pääalaspäin. Varovasti liuttelin itseni alas sydämen jyskyttäessä tuhatta ja sataa. Alas päästyäni olinkin jo ehtinyt unohtaa sen hetkellisen paniikin, jota yläilmoissa olin tuntenut, ja kaiken tilan vei riemu siitä, että olin onnistunut. Tein saman heti uudestaan. Ja uudestaan. Muutaman kerran jälkeen ei enää pelottanut.
Vaikka tästä kokemuksesta on jo viisi kuukautta, ja tangolla pääalaspäin roikkumisessa ei ole enää mitään erityisen hätkähdyttävää, tulee vastaan edelleen usein tilanteita, jotka ihan aidosti pelottavat. Viimeksi pari viikkoa sitten huusin pääni sisällä "en tee en tee en tee!" opettajan näyttäessä tunnin sarjaamme. En mä sitten tunnilla kovin pitkälle sen kanssa päässytkään, kun olin aivan vakuuttunut, että jos irrotan jalkani opettajan näyttämällä tavalla, putoan varmaan kuolemaani.
Seuraavalla viikolla yritin samaa sarjaa itseksiäni kotona ja ohhoh, eihän se ollutkaan kovin vaikeaa. Joskus (mun tapauksessa aika usein) aivot vain haraavat vastaan, vaikka kropalla olisi homma jo ihan täysin hanskassa. Alla olevalla videolla teen ensimmäistä kertaa yhden näistä alkuun kauhua herättäneistä liikkeistä :).
Toisinaan pelkoa aiheuttavat kuitenkin muutkin asiat kuin uudet liikkeet. Uskallanko irrottaa jalat, kun kädet tuntuvat aivan nihkeiltä? Lipsahtaako otteeni? Jos joskus putoan, nousenko enää koskaan tangolle? Uskallanko treenata yksin kotona?
Tietenkin näissä tangolla tapahtuvissa päätöksissä kannattaa käyttää harkintaa. Jos kädet ovat liukkaat, voimat vähissä ja liike raskas, on todennäköisesti turvallisempaa ja järkevämpää jättää sen harjoittelu seuraaviin treeneihin. Sen sijaan pyrin siihen, etten hirveästi murehtisi putoamisen mahdollisuutta silloin kun se ei ole konkreettisesti läsnä. Yksin kotona treenaaminen mietitytti erityisesti silloin, kun olin hankkimassa tankoa. Kotona treenaan kuitenkin pääasiassa liikkeitä, jotka ovat jo tunneilta tuttuja, ja mulla on myös puhelin aina lähellä, ellei poikaystäväni ole kotona. Tehdessäni liikkeitä, jotka tuntuvat vielä epävarmoilta, pidän lattialla myös patjaa. Riskien minimointi on totta kai aina järkevää, ja turvapatja auttaa myös yrittämään pelottavaltakin tuntuvia liikkeitä.
Tällaisten yleisluontoisten pelkojen lisäksi löytyy jokaiselta tankoilua harrastavalta varmasti omat mukavuus- ja epämukavuusalueensa. Itselleni on täysin ok roikkua ilman käsiä pää alaspäin vaikka miten korkealta lievästä korkeanpaikankammosta huolimatta :D Luulen syyksi ainakin osittain sen, että korkealla ollessa luotan jo siihen, että jos otteeni lipsahtaisikin, ehtisin napata jollain ruumiinosallani uuden otteen ennen kuin lattia tulisi vastaan. Sen sijaan kauhun tunteita aiheuttaa se, kun lattia tulee mukaan kuvioihin. Onhan se aika älytöntä, että mua pelottaa ihan lattianrajassa, mutta niin vain pelottaa. Jostain syystä pelkästään käsien lattialle laittaminen tangolta roikkuessa on olevinaan ihan kamalaa, vaikken muuten pitäisi käsillä mistään kiinni. Mä olen yrittänyt miettiä jotain järjellistä syytä tälle lattiaongelmalleni, ja luulen ehkä keksineeni sen: jos tasapainon menettää lattianrajassa, sä oikeasti olet siellä rähmälläsi, etkä ehdi mitenkään estää sitä. Lattiapelkoni onkin nyt työn alla, ja yritän panostaa erityisesti käsillä seisomisen varassa tehtäviin liikkeisiin.
Mun mielestä yksi parhaita asioita tankotanssissa onkin jatkuva itsensä ylittäminen. Liikkeet, jotka tällä hetkellä saavat sydämeen jyskyttämään kurkussani, ovat parin kuukauden kuluessa helppoja, eivätkä aiheuta enää sen suurempia tunnekuohuja.
Mitä mä nyt haluaisin teille siis sanoa? Älkää antako pelon estää teitä tekemästä asioita. Kokeilkaa uusia lajeja, vaikka ne ajatuksen tasolla vähän hirvittäisivätkin. Ei ole parempaa tunnetta kuin se, että keho pystyykin johonkin, mihin ei ikinä olisi uskonut sen pystyvän :). Kaverini totesi tällä viikolla, että "olisi kivaa hurahtaa johonkin samalla tavalla", ja siihen mä haluankin kannustaa jokaista. Etsikää omaa lajianne, kunnes hurahdatte! On paljon motivoivampaa treenata, jos treeneihin lähtiessä on innoissaan, eikä suussa maistu pakottamisen maku :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti